Muuttolintujen lähtö kirj. Emmi Polo

Miksi niin paljon maailmassa on tuskaa ja ahdistusta
ja miksi niin monen elämä on vailla tarkoi tusta?
Ja miksi niin monet kyyne leet on itketty kotien rauni oilla,
ne vihan ja katkeruuden kyyneleet oman elämän raunioilla?
Miksi ei rakkaus kestänyt päiviä tuulen ja myrskyn, ja miksi niin moni on taipunut viimassa kylmän syksyn.

On päivästä tullut ilta, ja aurinko laskeutuu ja eteeni muistojen silta helminauhana heijastuu.
Muistot kantaa lapsuuden aikaan, jotain niistä kerron nyt.
Minä elinkö lapsuutta lainkaan, sitä itseltäni kysyn nyt!

ja jokainen uusi aamu, se minua pelotti. Ei lieden äärellä seissyt oma äitini kultainen.
Ei vieras koskaan kysynyt, mitä itket lapsonen.

Lyötiin lapsen sydämeen haavat, ne on hitaasti arpeutuneet.
ne on syvät, viiltävät haavat kuka laski nuo kyyneleet,
kun itkin äitiä, isää ja kaipasin kotiin niin.
Joskus rukoilin Taivaan Isää: "Vie kotiin minut takaisin!"

Vuosikymmenet menneet on siitä, aika koskaan palaa ei.
Nyt ääni korvaani kuiskaa - kiitä!
Myös jotain kauista jäljelle jäi. Helminauhaani muistot jäivät,
ne elon illassa kimmeltää

Nyt olen matkalla uuteen kotiin luo Jumalan Taivaaseen,
siihen ainoaan oikeaan kotiin ei enää entiseen menneeseen.
Vielä sydämeni kannel täällä illan varjoissa nyyhkyttää
mutta kerran kotona siellä voin kaiken ymmärtää.
Kyynelhelmet täällä tuskien tiellä niin usein on vuotaneet,
vaan kerran Taivaassa siellä ne on iäksi kuivuneet.